Miekon ja Vaarasaaren merkkitulet
Miekon Joulupukin erikoistonttu oli saanut tehtäväksi valmistaa joulupukille aattoillan sääennusteen jo monen vuosikymmenen ajan. Tuohon työhön hän perinteisesti ryhtyi lokakuussa ensimmäisten pakkasöiden kuuratessa jänkkiä ja vaarojen piipustelleessa. Miekon salainen luola sijaitsi pystysuoran kallion uumenissa, kääntyvien kiviseinien takana.
Kun mittarit näyttivät pakkasasentoa, ne herättivät syvässä tontun unessa olleen erikoistontun. Lapin kesän poutaiset, yöttömät yöt Miekon oli ahkeroinut poroheinien kokoamisessa. Päivisin hikihelmien noustessa tontun ryppyiselle otsalle, oli se ollut merkki että nyt olisi mentävä levolle. Ainakin 150 joulua nähnyt erikoistonttu tarvitsi paljon unta.
Nyt tonttu avasi silmänsä luolassa. Oli pimeää, mutta herkät tontun silmät näkivät hyrisevät mittarit.
– ”Voi pyhä Sylvi, olenpas minä nukkunut!” Mittarin vieressä oli iso pino menneitä päiväkalenterin sivuja. ”No, onneksi nämä olivat vasta ensimmäiset pakkaset” ajatteli Miekon ja pyöritteli itsensä isolta laverilta taljojen lämmöstä luolan lattialle. ”Nyt pitää laittaa tulet ja kattila liedelle sillä vatsa pitää ihan kummalista ääntä.”
Miekon sytyttää pari kynttilää, avaa ison päiväkirjansa ja toden totta hän on nukkunut melkein kuukauden. Tervastulet isossa takassa levittävät lämpöä, kun Miekon kauhoo puulusikallansa puuroaan. Makea puuro saa Miekon hymyilemään ja nenän punoittamaan. Samalla hän silmäilee jykevillä luolanseinillä olevia kuvia. Isossa kuvassa ollaan joulupukin kanssa Orhinselänniemen merkkipaikkalla jouluaattona tervapatojen antaessa valoa.
Nyt Miekon havahtuu: ”Tuo hurina ei tainutkaan tulla vatsasta, se taitaa tulla ulkoa… Hmm…” Miekon menee monitorille. Ulkona näyttää olevan sopivasti usvaa, on aika tarkistaa tilanne. Tonttu kiipeää tikapuita pitkin korkealla olevalle tähystysistuimelle ja painaa nappia. Hitaasti kirskuen kallioseinämät avautuvat. Kylmä pohjoisviima tuntuu jo tontun poskipäillä ja hän vetää poropeskin päällensä. Samalla kun ovet ovat avautuneet, lähtee havaintotorni liikkeelle kiskoilla kohti jyrkänteen reunaa. Lautasantennit nousevat ja pyörivät.
Nyt Miekon nostaa kuulokkeet korvilleen ja kuulee tuon hyrinän ja veden solinan selvästi. ”Tämä on nyt melkoisen kummallista.” Miekon vetää telineessä olleet pitkän kaukoputkennäköiset kupariset kiikarit esiin. ”Järveltä se tulee. Mutta onpas täällä kylmä”, tonttu toteaa ääneen ja painaa tonttulakkiaan syvempään ja ottaa esiin sormikkaat. Nyt hän tarkentaa kiikareitaan. ”Oho, siellähän on tutun näköinen kalastajapariskunta. Mutta, mutta… Vene on kyllä erilainen. Ja mitäs siellä oikein tapahtuu?
Tonttu säätää myös kuulokkeita tarkemmalle keilalle. ”Ahh, vai niin. Siellähän ei enää soudeta. Verkot nousevat pienen koneen voimasta, vain veden solina kuuluu kuulokkeista.” Hymy nousee tontun huulille ja naurunpyrskähdyskin. Eihän siitä ole kuin vajaat 100 vuotta kun kalastajat tulivat tuolta kylistä tervaveneillä soudellen. Ja tonttu muistelee kuunnelleensa heidän loputonta jutteluaan veneessä hiljaisen airojen kitinän säestyksellä. Muistipa hän kerran nukahtaneenkin torniinsa. Mutta usvahälytys oli hänet herättynyt.
”Vai sellaista”, hätkähtää tonttu ajatuksissaan ja jatkaa kiikarointiaan. Järven selät ovat hiljentyneet ja lahdissa alkaa olla jo kärpäsensiipeä. ”Hmm…” Miekon kirjaa nämä havainnot punaiseen vihkoonsa. Eipäs näy juuri muita veneitä selkävesillä. ”Jokohan tässä kohta saadaa ensimmäiset lumet?”, tonttu tuumaa ja katselee vielä kirkasta taivaanrantaa. Usvakin tuntuu häipyvän, joten Miekon painaa nappia ja pian hänen salaisen tähystyspaikkansa laitteisto on tulossa luolan sisälle.
Ahva lämmittää Miekon poskipäitä, kun hän kohentaa tulta takassa. ”Hmm… Pitäisiköhän soittaa Vietoselle ja Raanulle.” Nämä erikoistontut vastaavat joulupukin ajoporoista. Kesällä nämä olivat ahkeroineen uuden lahjareen kimpussa. ”Jokohan he ovat saaneet sen valmiiksi?”
Miekon vääntää kampea isosta seinäpuhelimesta kunnes punainen valo on vaihtunut vihreäksi. ”Haloo!” huutelee Miekon. ”Haloo!” Hetken päästä Vietonen vastaa hengästyneenä puhelimeen – ”Täällä Vietonen.” – ”Täällä Miekon Jupukalta soittelee. Mitä kuuluu Vietosväärtille?” – ”Hyvää, hyvää”, sanoo Vietonen saadessaan hengityksensä vihdoin tasaantumaan. ”Juhlareki on nyt viimeistelyssä ja onhan se komea. Mutta on meillä ystävä hieman huoliakin. Tiedätkö, Raanu on ollut kokoamassa pukin ajoporoja Vaarasaaresta ja viimeisistä merkkitulista on jo jonkin aikaa. Alan olla huolissani, että onko työ siellä sujunut ongelmitta. Olen tuntenut nenänpäässäni nipistyksiä”, jatkaa Vieton ”Uskon talven pian tulevan ja jääriitot siirtävät Raanun kotiinpaluuta. Pitäisikö meidän olla huolissaan?” hän jatkaa.
– ”Tiedän” vastaa Miekon. ”Porojen siirto tänne lakijängälle on vuorossa vasta muutaman viikon päästä jään ollessa turvallista. Tiedätkö, vesi on vielä auki. Lähden ottamaan selvää.” tuumaa Miekon ja hyvästelee ystävänsä.
Pian Miekon täyttää reppuansa. On evästä, on köyttä, puukoa ja puntaria. ”Hmm…” toteaa Miekon silmäillessään ilmapuntaria. ”Se todella näyttää kylmän olevan tulossa.” Miekon nousee luolastaan, nyt portaiden kautta lakijängän salaiselle luukulle. Hän kiertelee polkua myöten Jupukan kiviportaita alaspäin. Hymy tulee Miekon suupieliin, kun hän muistelee talven pulkkarataa, joka johdattelee tästä suoraan järven jäälle. Ja kuinka huimaa se lasku onkaan.
Pian Miekon on jo järven rannassa. Hän sytyttää merkkitulet. ”Jospa Raanu sattuisi huomaamaan.” On hiljainen lokakuun ilta ja aurinko on jo menossa mailleen. ”Mitään ei kuulu eikä näy” miettii Miekon soutaessaan suureen Vaarasaareen. Pian venee nokka kohahtaa salmen hiekkarantaan. Silmäys kertoo, että kalastajat ovat lähteneet. Kalakenttä näyttää olevan jo talviteloilla. Samassa salmen suulle pelmahtaa pieni porotokka. ”No mutta, yksinkö olette liikkeellä?” kysyy Miekon.
Porot katsovat Miekoa hetken kuin jotain sanoakseen ja lähtevät metsänsiimekseen hiljalleen. Miekon nostaa reppunsa pykälään ja on varma, että yksi näistä poroista on pukin erikoisjoukkoista. Ja että porot ovat liikkeellä yksin ilman hoitajaansa Raanua. Miekon alkaa olla entistä enemmän huolissaan. Polku johdattelee kohti saaren korkeinta huippua. Syksyinen pimeys laskeutuu saareen, mutta onneksi tontun erikoishyvä pimeännäkö auttaa hänen matkantekoaan. Aika ajoin hän näkee edessään menevien porojen kiiluvat silmät aivan kuin ne varmistaisivat, että tonttu heitä seuraa.
Yhtäkkiä tontun isohkot karvaiset korvat saavat havainnon, ei kovinkaan kaukana. ”Joku siellä ähkii ja ähisee.” Miekon lisää vauhtia ja ääni kuuluu jo selvästi. Miekon on vaaran päällä isojen kivenlohkareiden luona, mutta ketään ei näy. ”Raanu, oletko täällä?” kokeilee Mieko. ”Täällä, täällä! Voi paratkoon, luulin että kukaan ei tulisi.” toteaa väsyneen oloinen Raanu. Hän on enemmän kuin iloinen nähdessään Miekon, joka nyt sytyttää mukanaan olleen lyhdyn. – ”Mitä sinä täällä kiviluolassa teet?” kurkistaa Miekon lyhdyn valon valaistessa luolaa. – ”No tuota, se on pitkä juttu. Mutta autatko, jalkani on juuttunut kivenkoloon. Olen yrittänyt saada sitä irti jo useamman päivän.”
– ”Lasken sinulle ensin leipää ja juomaa. Sitten alan valmistella sinne alastuloa.” kertoo Miekon suunnitelmastaan. Pian hän laskee köydellä Raanulle sekä lyhdyn että höyryävää juomaa ja leipää.
Kuluu vain hento ääni ”Kiitos” ja sen jälkeen hiljaista mussutusta, kun nälkiintynyt tonttu ahmii ruokaa. Miekon virittelee nyt köyttä ison koivun latvaan. ”Siitä saamme hyvän nostimen.” Seuraavaksi hän kaataa kelorungon, joka saa toimia tikapuina. Kelon hän laskee varovasti luolan suulta. ”Väsynyt Raanu sai ruokaa ja nyt hän nukkuu.” huomaa Miekon laskeutuessaa luolaan. Luola ei ole suuri, mutta ilmeisesti Raanun on täytynyt sinne puodota koska hänen reppunsa on kaumpana.
– ”Raanu, Raanu, herää.” – ”Voi sinä kuomaseni, mahtavaa kun tulit”, havahtuu Raanu kun näkee Miekon vierellään. – ”Katsotaanpa sitä sinun jalkaasi.” – ”Se on juuttunut kivien vällin. Mutta kyllä se varmasti ehjä on, tunnen kaikki 4 varvasta”, sanoo Raanu. Ja kuin varmistaakseen Miekon kurkistaa ja siellä ne karvaiset tontunvarpaat liikkuvat. – ”Yritetäänpä yhdessä vääntää lohkaretta sivuun.” Pitkän tovin tontut punnersivat. Taivaalle noussut täysikuu antoi valoa luolan suulta. Sitten lohkare antoi periksi.
– ”Olen vapaa, olen vapaa vihdoin!”, huuhdahti Raanu ja rutisti Miekoa veljellisesti. – ”Syödään vielä”, tuumaa Miekon ”ja jos jaksat, lasketaan salmeen. Sieltä on kalastajat jo lähteneet, mutta tiedän saunan avaimen salaisen paikan. Lämmitetään sauna ja hoidetaan tuota sinun jalkaasi. Ja aamulla laitetaan Vietoselle merkkisavut, että olet kunnossa.” – ”Näin tehdään”, nyökkää Raanu. – ”Niin ja muuten, pukin porot ovat koossa ja kunnossa”, kertoo Miekon.
Köyden avulla ja kelorunkoa pitkin tontut nousevat varusteineen luolasta. Ennen aamua he nousevat kalastajien saunanlauteille ja lämpö hyväilee kovia kokeneitten tonttujen lihaksia. Vuorotellen he paukuttelevat toisiaan vihdalla, jonka löysivät puuvajasta. Höyryävät tontut istuvat terassilla. Hienoa tunnelmaa juhlistavat salmen päällä loimuavat revontulet. – ”Eka kerran tälle kaudelle”, toteaa Miekon. ”Raanu, tiedätkö, huomenna mennään Jupukan luolalle ja tehdään joukupukille ensimmäinen ennakkoennuste. Sillä 2 kuukauden päästä on jo joulu.”
